Lapsena olin täysin vakuuttunut siitä että isäni eli salaista kaksoiselämää Röllinä. Eskari-ikäinen salapoliisiminäni oli huomannut epäilyttävää yhteneväisyyttä molempien suorittamassa hyppelehtivässä tanssiliikkeessä. Pitkän vakuuttelun jälkeen suostuin vihdoin uskomaan että ehkä se isä ei ollutkaan Rölli. Maininnat näyttelijä Allu Tuppuraisesta eivät menneet minulle läpi, vaan sitkeästi jatkoin etsintää. Esimerkiksi ruokakaupasta, jossa äitini riemuksi kysyin tuntemattomalta herrashenkilöltä että sattuisiko hän olemaan tämä etsitty hilpeä takkutukka.  

Vuosia myöhemmin löysin itseni helsinkiläisen tanssisalin ulkopuolelta. Olin menossa tribal fusion –vatsatanssin työpajaan Tribal Summer Camp -tapahtumaan (2013), jonka järjestäjänä toimi tanssija Laura Luna. Mieleeni on jäänyt elävästi ensimmäiset ajatukseni kun avasin tanssisalin oven: “Täälläkö ne kaikki röllit ovat olleet." Tähän väliin on pakko mainita että minusta sanat rölli, synkiö, menninkäinen tai mörkö eivät ole ollenkaan negatiivisia ilmaisuja ja eivät ole tarkoitettu loukkauksiksi. Minulle kyseiset sanat kuvaavat mieltymystä tietynlaiseen tummanpuhuvaan visuaalisuuteen ja mielenlaatuun. Työpajan opettajana oli virolainen tanssija Yahna ja tunti oli vauhdikas ja haastava, mutta siinä oli sitä jotain. Tanssilaji kolahti ja jäi jäädäkseen.

Levitessään maailmalla 2000-luvun ensikymmennellä tribal fusionia pidettiin askeleena vatsatanssin synkälle puolelle. Tribal fusion erosi iloluontoisesta ja säkenöivästä perinteisestä vatsatanssista totisilla ilmeillään ja tummilla asuillaan. Nykyään tribal fusion kattaa alleen useita eri alatyylisuuntia ja esitysten teema voi vaihdella iloisesta synkeämpään. Kaikille esityksille yhteistä on tribal fusion –vatsatanssin perustekniikan käyttäminen tanssissa. Laji on vaikea määritellä lyhyesti, sillä sen käsite on todella laaja. Asiaa hankaloittaa myös lajin piirissä meneillään oleva nimen muutos, sillä tribal –sanaa ei koeta enää hyväksi käyttää.  

"Kautta likaisten varpaitteni!"

Hieman myöhemmin minua alkoi kiinnostaa mennä syvemmälle Röllimetsän siimekseen. Tein ensimmäisen soolotanssini (2015) post-metal yhtyeen Solstafirin kappaleeseen pakanatyylisellä asustuksella höystettynä. Olin kuitenkin lukioikäisestä asti haaveillut metallimusiikkiin tanssimisesta, olihan tyylisuunta sydäntäni lähellä. Aiemmin osaamiseni ei ollut vain kohdannut haaveitani. Synkistä teemoista ja metallimusiikista inspiroitunutta vatsatanssia kutsutaan kattotermillä dark fusion. Nimi ei edusta yksittäistä tanssilajia, vaan kattaa alleen perinteisen vatsatanssin (itämainen tanssi), tribal fusionin ja muun fuusiovatsatanssin tekniikat. Tyylisuunta alkoi nousta 90-luvulla Amerikassa ja Englannissa gothic bellydance -tanssijoiden parissa. Dark fusion on tribal fusioniin verrattuna selkeästi synkempi suuntaus, joka inspiroituu pääasiassa gootti- ja metallimusiikista ja niiden visuaalisista teemoista. Dark fusion lähti Suomessa nousuun volyymilla 2020-luvun taitteessa, kun Suomeen ilmaantui neljä tyylin opettajaa: Noora Koo, Satu Eterna, Maria Morte ja minä. Dark fusion piirteitä on kuitenkin Suomessa esiintynyt jo aiemmin yksittäisissä esityksissä ja sooloartistien käyttämänä terminä.   

Ulospäin rölli saattaa vaikuttaa synkeähkön omituiselta, jopa pelottavalta. Joskus tätä mielikuvaa myös ruokitaan röllien toimesta, mutta oikeasti suurin osa on hyväsydämisiä, rauhaarakastavia ja kilttejä. Sama pätee myös tanssiyhteisössä ja osa esityksistä saattaa olla ihmisotuksille kauhistus. Optimistina omissa koreografioissani on usein hyvää tarkoittava ja toiveikas sanoma, vaikka se ei välttämättä heti synkän verhon takaa välity. Toivon että voin kuitenkin omalla toiminnallani tuoda iloa samanhenkisten synkiöiden sydämiin ja luoda hyvähenkistä tanssiyhteisöä. Ilokseni voin myös mainita että olemme yhdessä Maria Morten ja Satu Eternan kanssa lähteneet luomaan somealustaa Dark Fusion Finland, jossa tanssahtelevat röllit voivat kohdata.  

Kyllä se Rölli löytyi sittenkin.  

Rölleilyä ja liikunnaniloa: https://www.youtube.com/watch?v=nPNw-OnzeE0 

Dark Fusion Finland: https://www.facebook.com/darkfusionfinland

Blogin kansikuvassa Allu Tuppurainen Rölli-hahmossa.

Oi, kevät 2020... Loistava aika lähteä yrittäjäksi! Ensimmäiset tanssitunnit sain järjestettyä normaalisti, mutta maaliskuun puolella alkoi eristys. Tunnit pystyin onneksi järjestämään online-opetuksena, joten kausi jatkui jotenkuten alkuperäisen suunnitelman mukaan. Toki on aivan eri asia puhua itsekseen kameralle kuin olla samassa tilassa muiden kanssa ja nähdä kuinka opetus menee perille. Onnekseni oppilaat suhtautuivat asiaan hyvinkin ymmärtäväisesti. Poikkeustilanteen vuoksi emme pystyneet esittämään harjoittelemaamme metal tribal fusion -vatsatanssin koreografiaa missään. Tästä johtuen päätimme, niin kuin monet muutkin ryhmät, kuvata tanssimme ja saada kevätnäytöksemme aikaan videon muodossa. “Tehdään joku helppo ja yksinkertainen puvustus tähän”, oli ensimmäinen ajatukseni. Oppilaani heitti idean ilmoille että kaikilla olisi maskit vuoden teeman mukaisesti. Siitä lähti idea muhimaan kunnon post-apocalypse meiningistä ja lopulta kaikki innostuivat panostamaan asuihin. Järjestettiin ensimmäinen Metal martat -ompelukerhokerta, jossa jaettiin ideoita ja autettiin tanssitovereita asujen suhteen. Lopputuloksena olimme kuin sekoitus Mad Maxia ja Klaania, gogglet päässä ja maski naamalla.  

Ennen koreografian kuvausta harjoittelimme kerran yhdessä ulkona kaavailemallamme kuvauspaikalla. Oli hienoa nähdä kuinka hyvin kaikki tanssivat samassa tahdissa, vaikka kontaktiopetusta oli ollut vain muutaman kerran kauden alussa. Kotona oli selkeästi tehty hommia! Kuvaajaksi saimme Rustogan Tuhka Productionista, joten kuvauslaatu oli aivan toista luokkaa kuin puhelimella. Videon editoija löytyi omasta tanssiporukasta ja koreon nimeä ideoitiin yhdessä. Lopulta päädyimme "Keep the distance" nimeen, sillä mikä olisikaan parempi sanoma tälle vuodelle tai post-apocalyptiselle sankarille.     

Tanssin yksi parhaimmista puolista on hyvä ja kannustava yhteisö. Meillä oli loistava tiimi tänä keväänä ja se näkyy myös lopputuloksessa!     

Metal fusion -ryhmäkoreografian voit nähdä YouTube -kanavallani: https://www.youtube.com/watch?v=y7Z-V4vkdj8

Pieni pellavapää seurailee pihalla perhosia ja ihmettelee, miten kaikki toimii. Miksi ne näyttävät tuolta? Mistä nuo värit tulevat? Mitä perhosten sisällä on, lisää pieniä perhosia? Vanhempieni ja lastenhoitajieni riesaksi tiedonjanoni ja haluni ymmärtää maailmaa on aina ollut suurta. Muistan 5-vuotiaana tentaneeni lastenhoitajaa siitä, mistä kynnet koostuvat ja mistä kukat on tehty. Myöhemmin opintojeni myötä sain näihin kysymyksiin syväluotaavia vastauksia aina solutasolle asti. Rasittavien kysymysten lisäksi keksin omia taideprojekteja, joista naapuritkin saivat osansa. Tarina kertoo (ja kuvat todistavat), että samoihin aikoihin olin marssinut naapuriin ystäväni luokse päälläni vain äidin rintaliivit, yöhousuni, huiviväkerrelmä päässäni ja ilmoittanut, että tulin nyt esittämään vatsatanssia. Minulle on edelleen mysteeri, mistä 5-vuotias lapsi keksi esittää juuri vatsatanssia, mutta viehtymys lajiin on selkeästi ollut minulla jo varhain.

Tiedonhaluni ajoi minut opiskelemaan solu- ja molekyylibiologiaa. Pääsin heti valmistuttuani oman alan töihin, ja sillä tiellä olin viisi vuotta. Kuten kerroin, olen kuitenkin aina ollut luova, ja veto taiteiden puolelle on ollut suurta. Käytyäni taidepainotteisen lukion ajattelin kuitenkin hankkia "oikean ammatin" tulojeni turvaksi. Laboratoriossa häärätessäni ajatukseni seilasivat jatkuvasti uuden taulun suunnitteluun tai tanssikoreografian miettimiseen. Tunnollisena henkilönä koin huonoa omatuntoa siitä, etten ollut täysillä mukana siinä, mitä tein töissä. Jos en koe panostavani tarpeeksi töihini, niin ahdistun. Tässä tapauksessa paino on juuri siinä, etten ollut enää itse täysin mukana, vaikka tutkimukset, joiden eteen tein palkkalaisena töitä, olivat tärkeitä ja koskettivat monen ihmisen elämää. Alkoi vain tuntua siltä, ettei tämä ole enää minua varten, etten käytä täyttä potentiaaliani. Minulla on jo pitkään ollut olo, että minua revitään kahteen suuntaan. Tiede ja taide yrittävät molemmat voittaa minut puolelleen. Minulle on aina ollut selvää, että olen enemmän taiteilija kuin tieteilijä. Vastaus on löytynyt yhden kysymyksen kautta: kumpaa ilman en voisi elää? Olen monesti kironnut mielenkiinnon kohteitani, sillä molemmat vaativat omistautumista. Toisen valitseminen lähes vääjäämättä johtaa toisen laiminlyöntiin. Voi olla, että ongelma on myös luonteessani. Kun keksin kiinnostua jostain aiheesta, niin panostan siihen sata lasissa. Viime syksynä alkoi olla selvää, että vaikka solujen sielunelämä olikin minusta kiehtovaa, niin lopulta minun täytyi antautua taiteen viettäväksi. Tiesin, että tämä päivä koittaisi ennemmin tai myöhemmin. Tiesin, että tämä oli asia, joka minun oli koettava, hyvässä ja pahassa, ainakin oppisin jotain. Yksi asia vähemmän kaduttavana mummelina, ainakin uskalsin kokeilla unelmaani ja yrittää. Sukulaisteni kauhuksi ja omaksi ihmetyksekseni irtisanoiduin vakituisesta työstäni ja päätin astua polulle, jonka määräpäätä ei vielä näy. En tiedä, kuinka monta mutkaa, kiveä ja kantoa edessäni on ja kuinka monta kertaa eksyn polultani matkalla kohti määränpäätäni. Metsäinen polku ei kuitenkaan ole synkkä ja pelottava, vaan valoisa ja kaunis. Vaellan siellä mielelläni hetken tutkien maailmaa taiteilijan silmin.